Kaikki alkoi Helsinki-Vantaan lentokentältä, missä törmäsin johonkin ennennäkemättömään. Maanmiehemme, tai oikeastaan naisemme, taittoi matkaansa terminaalissa violetissa potkupuvussa, reppu reippaana selässä. Kyllä, Onepiecessä. Eikä tässä vielä kaikki, vaan näkyä säesti ilmoilla raikuvat ärräpäät niin, että varmasti kaikille kävi selväksi tämän väripilkkumme mielentila ja vastoin suunnitelmia kulunut päivä. Huh. Tunnustan omistavani itsekin kyseisen maailman supermukavimman kotivaatteen, mutta eihän se nyt ihan työhaastattelu-lenttokenttä-kahvittelukamaa ole?
Päästessäni lentokoneeseen istuuduin ja yritin tervehtiä vierustoveriani. Nuorta, suomalaiseksi osoittautunutta sievää tyttöä, joka ei edes nostanut katsettaan tervehtiäkseen, puhumattakaan ystävällisestä hymystä. Mietin, että näytänkö jotenkin pelottavalta (varmasti) vai onko silmiin katsominen Suomessa jotenkin epätavallista. Stalkkasin sen verran, että huomasin tytön lukevan kirjaa "Linnunkakka maailmankaikkeudessa" ja tulin siihen tulokseen, että ehkä emme edes olisi olleet sielunsisaria.
Puolessa välissä lentoa alettiin kiihkeästi kysellä ensin, löytyykö lennolta lääkäriä. Olin varma, että lentäjä potkaisisi pian tyhjää. Sitten kuulutus koski jo ketä tahansa lääketieteellistä alaa tuntevaa henkilöä ja aloin tarkastella ikkunasta ulos, olemmeko enää lähempänä pilviä vai Atlantin aaltoja. Mielessäni myös kävi, että olisin ollut innokas vapaaehtoiseksi. Olenhan kuitenkin joskus halunnut lääkikseen ja olen kiinnostunut alasta! Hyvin suunniteltuhan on jo puoliksi tehty. Kaiken lisäksi omaan itse varmaan puolet maailman diagnooseista, eli lähentelen jo kandin papereita. Koneen kurssi kuitenkin tuntui pysyvän vakaana, enkä sitten ryhtynytkään toimenpiteisiin DY5818:n matkustamon pelastamiseksi. Kenellekään ei kuulemma sattunut lopulta mitään vakavaa. Nukuin loppulennon.
Myöhästyttyäni junasta ja jäätyäni jumiin elektroniseen passintarkastuskoppiin (joo, se vihreä nuoli tarkoittaa siis "kävele ulos", eikä "jää toljottamaan lumoutuneena tätä tyhjää ruutua") reitti oli vihdoin selvä. Nyt olen kotona. Täytyy sanoa, että en ole koskaan ollut näin otettu vastaanotosta, Paula kun oikeasti tuntui odottavan mua kotiin ja tarjolla oli illallinen nälkäiselle reissaajalle. Kiitos :)
Sellaiset jälleen kerran sähläyksentäyteiset terveiset Sotonista. Leppoisaa iltaa kaikille!
No comments:
Post a Comment