@ THE UNI

Tää päivä onkin mennyt pitkälti koulun kovia penkkejä kuluttaessa (mitkä tuntuu vielä entistä kovemmilta eilisen rastastussession jälkeen). Ohjelmaan mahtui taas monen monituista noloa tilannetta, mutta totuttuani tähän olotilaan niistä raportoiminen tuntuu pitkäveteiseltä. Tänään oli Work Psychology-kurssin aloitusluento,  ja ensimmäistä kertaa tuntui oikein kolahtavan! Kurssin sisältö oli tosi kiinnostava, ryhmä oli sopivan pieni ja opettajan puheesta sai selvää :) Odotan innolla ensi viikkoa, kun todellinen opiskelu alkaa. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, miten introduction-viikkojen pelottelut tarkoista deadlineista ja ankarasta läsnäolon kontrolloinnista pitävät paikkansa. Opiskelijoidenhan tulee joka oppitunnin alussa tehdä "check in" omalla kulkukortillaan luokassa olevaan lukulaitteeseen. Itsehän checkaan aina myös ulos, koska on mielestäni mahdotonta muistaa tekikö sen jo luokkaan tullessaan. 

Kouluasioista puheen ollen, tuntuu, että täällä briteissä on tapana tehdä asioista älyttömän suuria ja hienoja. Kaikki luennoitsijat esittelevät ensimmäisenä Twitter-profiilinsa, kampus muistuttaa lähinnä ostoskeskusta pikkuisine kioskeineen ja jokainen käytävä vaikuttaa olevan osa jotain suurta brändistrategiaa, kun seinälle on painettu kunnianhimoisia mietelauseita Solentin tunnusvärein. Näin varmasti onkin. Aluksi tämä kaikki suuruudenhulluus lähinnä huvitti ja mietin hyvinkin suomalaisittain, että tarviiko sitä nyt joka asiaa korostaa niin erinomaisen mainoksi, onko tuolle kaikelle hössötykselle tarvetta. Asiaa punnittuani olen kuitenkin sitä mieltä, että parempi liikaa kuin liian vähän. Suomalaisilla olisi paljon opittavaa tästä kerskakulutuksen luvatusta maasta: aina ei tarvitse olla niin vaatimaton. Lisämietteitä luvassa myöhemmin.

Juuri nyt röhnötän vaaka-asennossa tietokone polvien päällä, lusikoiden kanapesto-tortellineja salaatin kera. Ansaitsisin mielestäni mitalin siitä, etten ole tämän viikon aikana kertaakaan syönyt ulkona, vaan aina ahkerana joko talsinut tauolla kotiin tai pidätellyt nälkääni iltaan asti. Siksi en jaksaisikaan enää edes kääntää kylkeä, tuo nälkään nääntyminen kun käy ihan työstä päivisin. Vaikka mieleni tekisi kovasti maatua kiinni näihin Suomesta raahaamiini lakanoihin, on nuorena jaksettava juhlia, vaikka sitten viidesti viikossa. Kerään siis luuni, nousen koroille, ja hilaudun Student Unionin erasmus-pippaloihin. Jihuu!

Syksyistä Southamptonia koulumatkan varrelta.  Kaupunki on täynnä kauniita puistoja!