BUT DON'T YOU MISS HOME?

Kyllä mä ikävöin. Otsikon kysymykseen pääsee vastaamaan säännöllisin väliajoin muille ja itselleen, ja kun mun ihana työkaveri Marjaana kirjoitti blogissaan Add More Color klik niin osuvasti koti-ikävästä, mä halusin kantaa oman korteni kekoon. 

Ikävä on sellanen pieni palanen, mitä oppii kantamaan mukanaan olemalla silti tosi onnellinen. Välillä se kuitenkin vyöryy päälle aaltoina, esim silloin en voi olla osa tyttöjeniltaa, kummitytön synttäreitä tai iskän kalaretkeä. Kuten Marjaanakin kirjotti, ikävä on aika lähellä puhdasta kateutta - miksi mä en voi olla tuolla? Mutta sit mä palaan aina samaan pisteeseen: mä voisin, mutta tää oli mun valinta. 

Ja oon nyt ihan rehellinen. Mä en usko että olisin onnellisempi Suomessa miettimässä mitä elämältäni haluan, this is it. Sukeltamalla tänne Berliinin kuplaan ja sen vauhdikkaaseen arkeen mä tiesin ja hyväksyin tietyistä asioista irti päästämisen, mikä on ollut tavallaan myös vapauttavaa. Mut tunnustan myös että salaa odotan jo joulukuuta ja kotiinmuuttoa, mun virallista tavallisen elämän kokeilemista. 

Kuvat on viime lauantailta Lahdesta, tyttöjenillasta mikä sai silloin ja saa mut nyt ikävöimään kotia. Kaiken älyttömän jutun keskellä me myös pysähdyttiin miettimään miten eri maissa asuminen on muuttanut ystävyyttä ja meitä ihmisinä. Ei yhtään mitenkään. Halauksia kaikille kotiin <3

// Yes I do. I answer this question regularly both to myself and others, and when my adorable colleague Marjaana wrote so well about homesickness in her blog Add More Color click I wanted to take up thiechallenge as well. 

I guess homesickness is like a small piece that you learn to carry but still be happy. Still, every now and then it hits like a big wave when I cannot be part of a girls night out, birthday of my goddaughter or dad's fishing trip. As Marjaana wrote, longing is very close to pure jealousy - why can't I be there? But then I always return to the same point: I could, I just didn't choose to. 

And let's be honest here. I wouldn't be any happier in Finland thinking what I want from my life. This is is. By diving into this intense bubble of Berlin I knew and accepted the fact that I am letting go of some things for a while, what has also been quite relieving in some way. But I do admit that I secretly count days to December and moving back to Finland, the official start of my normal life trial.

Pics were taken last Saturday at one of those girls nights that made me miss home then and still does. In between all the crazy girl talk we also took some time to stop and think how the distance has changed our friendship. It hasn't. Hugs to Finland <3